Blogi  - suolaa ja pippuria 

12.11.2025

”Lukeminen kannattaa aina”

Otsikko on suora lainaus edesmenneeltä Jörn Donnerilta. Takavuosina hän tätä kovasti meille tv-mainoksessa teroitti. Lausahduksessa oli kuitenkin totuuden siemen ja erityisesti nyt, kun painettuja kirjoja luetaan yhä harvemmin. Muistatko sinä, milloin viimeksi olet lukenut painetun kirjan? Millaisia tunteita ja tuntemuksia lukukokemus sai aikaan? Hyvä, jos muistuu mieleen, sillä kaikille kansiin painetut fyysiset kirjat eivät ole tänä päivänä tuttuja. Syynkin tiedämme: digitaaliset sovellukset houkuttelevat enemmän, koska ne ovat helppokäyttöisiä. Meillä lähes jokaisella on käytössään kännykkä, jonka avulla voi kuunnella äänikirjoja tai lukea kirjaa puhelimen näytöltä.

Onko sillä väliä, missä muodossa kirjallisuutta luetaan, kunhan sitä luetaan? Kyllä sillä taitaa olla. Muistikuva omasta lapsuudestani vaatimattomassa työläisperheessä oli yhden seinän täyttävä kirjahylly. Isä liittyi kirjakerhoon ja joka kuukausi postissa tuli uusi kirja. Niitä luettiin hartaudella yhdessä ja erikseen, kirja kulki kädestä käteen. Tutustuin jo tuolloin Veikko Huoviseen, Heikki Turuseen ja Päätalon laajaan tuotantoon. Hemingway tuli tutuksi samoin kuin Wilhelm Moberg. Aika kovaa kamaa yläkoulua käyvälle nuorelle.  

Tuon lukemisharrastuksen vahva merkitys jäi elämään. Kirjat tuottivat elämyksiä, joista jäi jälki. Vanhemmat olivat tottuneet lukemaan kirjoja ja niitä oli tarjolla. Oli olosuhteet ja muiden mahdollisuuksien puute, mitkä antoivat tilaa lukemiselle.  Nykynuorelle on paljon enemmän muita houkuttimia ja lukeminen voi tuntua vanhanaikaiselta. On arveltu, että verkkomediat ja somekanavat ovat lasten ja nuorten lukutaidon heikentymisen taustalla (Saarenmaa & Pitkänen, 2021). Enää ei lueta kokonaisia kirjoja, minkä vuoksi kokonaisuuksien hahmottaminen on entistä haasteellisempaa ja ajattelu- ja kuvittelukyky heikkenevät (Knuuttila, Niemi-Pynttäri & Tulonen, n.d.). Lapsi tarvitsee kirjaan tarttumiselle motivaation, joka voittaa puhelimen ja ruudulla olon.

Lukukeskuksen (https://lukukeskus.fi/ ) mukaan lasten ja nuorten lukemisesta löytyy viisi faktaa:

1.       Kirjalahja kasvattaa lukevan perheen.

2.       Lukemaan opettelevan lapsen tärkein tuki on into lukea.

3.       Lukemiseen tarvitaan aikaa koulussa ja kotona. Jo puoli tuntia lukemista edistää lapsen lukutaitoa.

4.       Nuoret lukevat enemmän kuin koskaan, mutta lukutaito heikkenee.

5.       Lasten ja nuorten lukutaito on yhteiskunnan asia.  

Edellä kerrottuihin taustasyihin perustuen yhdistys käynnisti tänä syksynä yhdessä Kuopion Pirtin koulun kanssa kasvatuskumppanuuteen perustuvan alakouluikäisten lasten lukuharrastusta ja –intoa kehittävän KASKULU- hankkeen.  Sen tavoitteena on vahvistaa kodin ja koulun kumppanuutta erityisesti lasten lukemisharrastuksen edistämisessä.  Lokakuun vanhempainillassa kerrottiin vanhemmille hankkeesta ja pyrittiin kannustamaan heitä mahdollistamaan ja tukemaan lasten lukuharrastusta kotona. Koulu vastaa lukemaan opettamisesta, mutta sen harrastuneisuuden tukeminen ja ylläpitäminen jää lasten vapaa-ajalle ja ensi sijassa kodin vastuulle.

Samaisessa vanhempainillassa Kuopion pääkirjaston kirjastonhoitaja Tiina Kauppinen kertoi kirjaston mahdollisuuksista tukea koteja lukemisharrastuksen edistämisessä. Kirjasto on lähes jokaisen suomalaisen ulottuvilla. Tuskin on aikuista, joka ei kirjastoa käyttäisi tavalla tai toisella, joten sinne on luontevaa mennä myös lasten kanssa. Ja kylläpä kirjastoissa näkeekin paljon lukemiseen syventyneitä lapsia yksin tai ryhmissä!

Lukemisharrastuksen ja lukutaidon edistämisessä koti antaa lukemisen mallin.  Yhdessä lukeminen tarjoaa rauhallisen hetken paneutua tekstiin ja jutella luettavana olevasta. Tämä taas kasvattaa verbaalista älykkyyttä ja mielikuvitusta. Lukukokemus voi olla myös elämys ja kun kokemuksesta tulee miellyttävä, se motivoi edelleen lukemisharrastukseen. Näin voi syntyä positiivinen lukemisen kierre.  Tästä kertoi omakohtaisesti vanhempainillassa myös Pohjois-Savon maakuntajohtaja Tytti Määttä, joka on lupautunut KASKULU-hankkeen suojelijaksi.  Hankkeen lukemiskampanja jatkuu syyslukukauden ajan ja sen kokemusten pohjalta suunnitellaan jatkoa keväälle 2026.

Lukutaidon opettaminen ja lukemisharrastukseen ohjaaminen on tärkeää, koska se luo pohjaa oppimiselle. Lukeminen kehittää mielikuvitusta, kriittistä suhtautumista asioihin ja kokonaisuuksien hahmottamista. Lukeminen on yhteydessä kirjoittamiseen, jota tarvitaan esimerkiksi peruskoulun jälkeisissä jatko-opinnoissa. Riittävä lukutaito mahdollistaa nuorelle itsenäisen elämän. Lukutaito on taito, jota ei voi ottaa pois, kun sen on kerran saanut haltuunsa. Ole siis lapsesi lukemisharrastuksen mahdollistaja. Vie hänet kirjastoon, valitkaa yhdessä kirjoja ja lukekaa yhdessä.  Nauttikaa yhteisestä harrastuksesta!

 Seija Okulov, YTL, Suomen Sosiaalipedagoginen Instituutti ry:n varapuheenjohtaja

1.3.2025 

SOSIAALIPEDAGOGINEN KATSE 

Suomen Sosiaalipedagoginen Instituutti julkaisee verkkosivuillaan vuoden 2025 alusta sosiaalipedagogiikan eri lähestymiskulmiin ja sovelluksiin liittyviä blogikirjoituksia, joista tämä sosiaalipedagogiikan käsitteen monimuotoisuutta käsittelevä kirjoitus on ensimmäinen.

Sosiaalipedagogiikan käsitehistoria

Sosiaalipedagogian käsite otettiin ensimmäisen kerran käyttöön 1840-luvulla Saksassa. Sen ympärillä käytiin alusta alkaen akateemista ja koulutuspoliittista keskustelua, jossa käsitettä tulkittiin erilaisista filosofisista ja poliittisista lähtökohdista. Sosiaalipedagogiikka alkoi kehittyä tieteenalana ja käytännön työalana. Tosin erityisenä pedagogisena ajattelutapana, kasvatuksen sosiaalista perustaa korostavana ajatusrakennelmana, sosiaalipedagogiikan voi katsoa olleen olemassa jo kauan ennen itse käsitettä.

Suomessa on ollut sosiaalipedagogiikan käsiteelle rakentuvaa kasvatustutkimusta ja teorianmuodostusta vasta noin 30 vuoden ajan. Tänä aikana on ala kehittynyt akateemisena oppialana. Sitä vastoin sosiaalipedagogiikaksi mieltyvien kasvatuskäytäntöjen perinne on vanhempi, sillä pitkälti yli sadan vuoden ajan erilaisia sosiaalisia epäkohtia on pyritty poistamaan ja lievittämään pedagogisin keinoin.

Sosiaalipedagogiikan käsitettä on tulkittu erilaisista lähtökohdista. Se on kuvattu yhtäältä kasvatustutkimuksen haarana, jossa korostetaan kasvatuksen sosiaalista perustaa ja sosiaalisen elämän kasvatuksellista perustaa. Toisaalta se on määritelty pedagogiikaksi, joka vastaa ihmisten sosiaaliseen ahdinkoon ja pyrkii edistämään sosiaalista integraatiota ja yhteisön koheesiota sekä sosiaalista emansipaatiota.

Sosiaalipedagogiikasta puhutaan tieteenalana, kasvatuksen sosiaalista luonnetta korostavana pedagogisena ajattelutapana, pedagogisen asiantuntijuuden muotona ja institutionaalisia ja ammatillisia käytäntöjä koskevana toimintajärjestelmänä. Määrittely on haasteellista, sillä käsite ei tarjoa välitöntä mielikuvaa siitä, mistä on kyse, kuten esimerkiksi musiikkipedagogiikka, liikuntapedagogiikka ja vammaispedagogiikka. Käsitteellä on useita käyttöaloja ja sen ympärille on muodostunut rikas, erilaisista ja usein syvällisisistä käsitteen tulkinnoista sukeutunut pedagogisen ajattelun ja toiminnan perinne.

Määrittelyn haasteet ovat johtaneet monipuoliseen teorioiden kehittelyyn. Teorianmuodostus on paljolti sosiaalipedagogisen ajattelutavan jäsentämistä, sosiaalipedagogisen katseen määrittelyä. Aatehistoriallisesti sosiaalipedagogiikan käsitteen moninaisten tulkintojen taustalla on erilaisia aatevirtauksia ja kytköksiä erilaisiin ihmiskäsityksiin, yhteiskuntateorioihin, moraalioppeihin, poliittisiin aatteisiin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin.

Jokaisella aikakaudella on omat erityiset yhteiskunnalliset haasteensa ja sosiaaliset ongelmansa, jotka haastavat kehittämään sosiaalipedagogista ajattelua ja sovelluksia. Myös jokaisella yhteiskunnalla on omat erityispiirteensä ja reunaehtonsa sosiaalipedagogiikan institutionaaliselle kehitykselle. Aatteellisesta ja institutionaalisesta moninaisuudesta on vaikea löytää sosiaalipedagogista ajattelutapaa yleispätevästi kuvaavia yhteisiä nimittäjiä.

Sosiaalipedagogiikka tieteenä ja pedagogisena ajattelutapana

Sosiaalipedagogiikka on moniulotteinen ja monitasoinen käsite, jota käytetään ja määritellään useista näkökulmista. Ala on kehittynyt keskellä erilaisia sosiaalisen ja poliittisen ajattelun ja tieteellisen oppijärjestelmien näyttämöä. Käsitteen tulkintojen monimuotoisuus on rikkaus, mutta se vaikeuttaa sosiaalipedagogiikan kehittymistä tieteenä ja kansainvälisenä tutkimusalana.

Globaalisti sosiaalipedagogiikan institutionaalinen, ammatillinen, koulutuksellinen ja tiedepoliittinen asema vaihtelee merkittävästi, samoin tulkinnat sosiaalipedagogisen ajattelutavan ydinsisällöstä. Vaihtelu linkittyy niin yhteiskuntajärjestelmän piirteisiin kuin kansallisiin kulttuurisiin tekijöihin, erilaisiin arvo- ja uskomusjärjestelmiin. Siihen vaikuttavat myös tieteellisen ajattelun maakohtaiset traditiot.

Sosiaalipedagogiikan käsitettä ei käytetä aktiivisesti kaikissa maissa, ja niissä maissa, joissa alaa on kehitetty, sosiaalipedagogiikalla on omat kansalliset erityispiirteensä. Määräykset liittyvät vallitseviin yhteiskuntajärjestelmiin, maiden poliittiseen historiaan, taloudellisiin ja sosiaalisiin oloihin, koulutuspoliittisiin linjauksiin ja ajankohtaisiin sosiaalisiin ongelmiin.

Eri maissa on kehitetty useita kattavia teorioita, jotka kuvaavat sosiaalipedagogiikkaa käsitteellisenä järjestelmänä ja selventävät sen luonnetta tieteenalana sekä määrittelivät sen asemaa tieteiden järjestelmässä. Keskustelu sosiaalipedagogiikan luonteesta tieteenä on jatkunut tähän päivään asti. Alaa määritteleviä yhteisiä nimittäjiä on vaikea löytää erilaisiin aatehistoriallisiin taustoihin perustuvista tulkinnoista.

Sosiaalipedagogiikan käsitteen sisällön ja alan määrittelyt ilmentävät näkemyksiä oppisuunnan filosofisesta perustasta, mikä heijastuu käsityksiin alan asiantuntijuudesta sekä osaamista tuottavan koulutuksen tavoitteista ja sisällöistä. Tässä mielessä sosiaalipedagogiikan filosofisten ja yhteiskuntateoreettisten perusteiden sekä poliittisten arvojen ja ihanteiden ymmärtäminen, joka määrittelee sosiaalipedagogisen katseen luonnetta, muodostaa perustan näkemykselle sosiaalipedagogisesta osaamisesta ja käytännöistä.

Sosiaalipedagoginen viitekehys tarjoaa kokonaisvaltaisen näkökulman ihmisen kehitykseen ja kasvatukseen sen eri muodoissa. Ihmistä tarkastellaan sosiaalisessa kontekstissaan ja kasvatus käsitetään perustavalla tavalla yhteisölliseksi toiminnaksi. Sekä tieteellisenä oppialana että pedagogisena ajattelutapana sosiaalipedagogiikassa korostuu ajatus ihmisen ja kasvatuksen yhteisöllisestä luonteesta: ihmiset tulevat ihmisiksi osallisuudessa inhimillisiin yhteisöihin ja osallistuvat yhdessä yhteisöjensä rakentamiseen.

Ihmisen itsekasvatuspotentiaali on sosiaalipedagogisen kasvatustyön perusta. Kyky itsekasvatukseen – yksilönä ja yhteisönä – versoo siitä, että tiedostetaan mahdollisuus vaikuttaa omaan olemisen tapaan. Sosiaalipedagoginen kasvatustyö on viime kädessä tämän potentiaalin vapauttamista, ihmisen yksilöllisen ja yhteisöllisen itsekasvatuskyvyn esiin kirvoittamista.

Yhteiskuntateoreettiselta kannalta sosiaalipedagogiikka määrittyy monitahoisesti. Alaa on tulkittu erilaisten sosiaalisten ja poliittisten aatesuuntien pohjalta. Pedagogiselta kannalta tulkinnoissa erottuvat esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevien sosiaalista integraatiota korostavat ja kansalaisten holhousta, alistamista ja riistoa torjuvat emansipatoriset suuntaukset. Yhteiskunta-aatteet tarjoavat erilaisia painotuksia ja näkökulmia kansalaisten yhteiskunta- ja yhteisösuhteiden tarkasteluun.

Sosiaalipedagoginen katse on ennen muuta pedagoginen ajattelutapa. Se ei määrity pedagogisina metodeina ja tekniikkoina vaan näkemyksenä ihmisestä yhteisöissä elävänä, kehittyvänä, kasvattavana ja kasvatusta tarvitsevana olentona. Yksilö varttuu yhteisön jäsenenä, ilman yhteisöä ei ole kasvatusta ja yhteisö kasvattaa. Yksilön ja yhteisön kehitys tapahtuvat vastavuoroisessa suhteessa: yksilön kehitys riippuu olennaisesti siitä yhteisöllisestä todellisuudesta, jossa hän varttuu, ja vastaavasti yhteisöjen kehitys riippuu jäsentensä ominaisuuksista.

Ei ole samantekevää, minkälaisissa yhteisöissä lapset ja nuoret kasvavat, koska se, minkälaisia kasvuympäristöjä yhteisöt ovat, vaikuttaa ratkaisevasti heidän yksilölliseen kehitykseensä. Sosiaalipedagogiikkaan on liitetty myös ajatus yhteiskunnallisten epäkohtien ehkäisystä ja lievittämisestä pedagogisin keinoin. Kasvatuksellinen vaikuttaminen sosiaalisten ongelmien syntymisen ja jo syntyneiden ongelmien pahenemisen estämiseksi kuuluu olennaisesti sosiaalipedagogiseen ajattelutapaan.

Sosiaalipedagogiikka pedagogisina käytäntöinä

Teorian kehittely synnytti erilaisia kasvatuksellisia käytäntöjä. On kuitenkin syytä huomata, että nimenomaan teorianmuodostus ja alan ajatuksellinen kehittyminen loivat edellytykset alan käytäntöjen kehittymiselle; käsitteen tulkintaa ei johdettu käytännöistä vaan käytännöt syntyivät teorian kehittelystä.

Filosofisten perusteiden pohdinnan rinnalla sosiaalipedagogiikan institutionaaliset määritelmät jäävät pinnallisiksi. Kysymys siitä, missä yhteiskunnan instituutioissa työskentelee sosiaalipedagogisen koulutuksen saaneita ammattilaisia, ei tavoita sosiaalipedagogisen ajattelutavan olemusta. Kullakin maalla on omat maakohtaisen kasvatusjärjestelmän erityispiirteet erilaisine ammattinimikkeineen, osaamisvatimuksineen ja institutionaalisine rakenteineen.

On selvää, että käsitykset sosiaalipedagogiikan luonteesta tieteenalana kehystävät käsitteen institutionaalista käyttöä. Sillä esimerkiksi on väliä, ajatellaanko sosiaalipedagogiikan kattavan kaikki koulutus- ja sosiaaliset ammatit vai vain rajoitetun ammatillisen toiminnan joissakin laitoksissa. Suomalainen sosiaalipedagogiikan tulkinta edustaa lähinnä ensin mainittua näkökantaa.

Kaikkeen tieteenharjoittamiseen kuuluu kriittinen keskustelu, jossa erilaiset näkemykset ja tulkinnat käsityksiä alan keskeisistä kysymyksistä, filosofisista perusteista, osaamisen sisällöstä ja sovellusalueesta mittaavat toisiaan. Modernin yhteiskunnan intellektuaalisena järjestelmänä sosiaalipedagogiikka hyötyy sellaisesta tieteellisestä keskustelusta ja tutkimuksesta, jonka tavoitteena on syventää näkemyksiä alan perusteista ja luonteesta.

Sosiaalipedagogiikan tavoitepohjaisten määritelmien ohella huomiota kiinnitetään usein kasvatuksen toteutustapaan, esimerkiksi korostamalla kasvatuksen yhteisöllistä lähtökohtaa. Ajatus, jonka mukaan kasvatus tapahtuu pohjimmiltaan yhteisöissä ja yhteisöt kasvattavat, on suosittu tapa luonnehtia sosiaalipedagogista toimintaa. Sekä tavoite- että toimintaperusteiset määritelmät ja niihin liittyvä argumentaatio ovat vahvasti normatiivisia.

Sosiaalipedagogista katsetta määrittää visio siitä, minkälaista yhteiskuntaa halutaan. Demokratia, yhteiskuntarauha, ihmisarvo, poliittinen vapaus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus ja vastaavat poliittiset arvot ovat sosiaalipedagogisen ajattelun suuria jäsentäjiä. Sosiaalipedagogisessa toiminnassa ne ilmenevät vastaavina pedagogisina käytäntöinä, kasvatusta toteuttavien yhteisöjen laatutekijöinä. Avoin, turvallinen, tasavertainen, keskusteleva, myötätuntoinen, osallistumisen mahdollistava ja oikeudenmukaisuuden ihanteelle rakentuva yhteisöllisyys tarjoaa otollisen maaperän ihmisen henkiselle kasvulle.

Yhteiskunnan toimintajärjestelmänä sosiaalipedagogiikan katsotaan toteuttavan yhteiskuntaihanteiden mukaista eettistä tehtävää. Poliittiset arvot ovat sosiaalieettisiä periaatteita, jotka näyttävät suunnan käytännön kasvatustyölle. Ihanteiden mukaista yhteiskuntaa ei voi koskaan täysin saavuttaa, mutta ihanteet ilmaisevat päämäärän, jota kohti on oikein ponnistella. Vastaavasti kasvatus määrittyy ihmisyhteisön pysyväksi, sukupolvi sukupolvelta toteutettavaksi, päättymättömäksi tehtäväksi. Emme koskaan voi sanoa, että tehtävä on lopullisesti täytetty, mutta voimme määrätietoisesti edetä ihannetta kohti.

Kokemusperäinen tutkimus ei voi tuottaa poliittisia arvoja ja ihanteita, joihin sosiaalipedagoginen ajattelu liittyy, eikä määrittää yhteiskuntaa, jota tavoittelemme, koska sellaista yhteiskuntaa ei vielä ole olemassa. Vision sellaisesta yhteiskunnasta voi määritellä ja perustella vain järkiperäisesti.

Sosiaalipedagogiikka koulutusalana ja asiantuntijuutena

Samoin kuin sosiaalipedagogian käsite on monitahoinen, myös käsitykset sosiaalipedagogiikan asiantuntijuudesta ja alan koulutuksen sisällöstä vaihtelevat. Käsitykset sosiaalipedagogisesta asiantuntijuudesta riippuvat sosiaalipedagogiikan teoreettisesta ymmärtämistavasta ja määrittävät sosiaalipedagogisten opintojen tavoitteet ja sisällön. Näkemykset siitä, mikä sosiaalipedagogiikassa on olennaista, määrittävät sen, miten alan asiantuntijuus käsitetään, mikä puolestaan ohjaa koulutusta.

Ammatillisen sovellusalueen osalta on erilaisia ​​maakohtaisia ​​ratkaisuja ilman yleistä sopimusta. Ratkaisuilla on suorat ja välilliset yhteydet alan koulutuksen yksityiskohtaisiin tavoitteisiin ja sisältöihin.

Sikäli kuin sosiaalipedagogiikan katsotaan koskevan kaikkia kasvatus- ja hyvinvointialan ammatteja, se mieltyy yleiseksi pedagogiseksi teoriaksi, joka eroaa tiettyyn ammattiin tai kapeaan ammattiryhmään keskittyvistä ammattiopeista. Toisin sanoen sosiaalipedagoginen osaaminen voidaan nähdä joko yleisenä asiantuntijuutena, joka koskee laajalti kasvatus- ja hyvinvointityön ammatteja, tai sen voidaan ajatella rajoittuvan vain yhteen, sosiaalipedagogin tai sosiaalikasvattajan ammattiin.

Sosiaalipedagogiikasta puhutaan usein sosiaalisen osallisuuden ja integraation edistämisenä. Tässä merkityksessä sen työaloja ovat erityisesti sosiaalityö, lastensuojelu, vammaishuolto ja kansanterveystyö eri muodoissaan. Tulkinnoissa, jotka eivät korosta sosiaalipedagogisen asiantuntijuuden rajoittumista ihmisten erityisiin kasvatuksellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin, sovellusalueena voidaan nähdä laajalti koko yhteiskunnan kasvatusjärjestelmä: varhaiskasvatuslaitokset, yleinen nuorisotyö, koululaitos ja vapaa sivistystyö erilaisine aikuiskoulutuksen muotoineen.

Sosiaalipedagogian teoria yleisenä kasvatusteoriana luo edellytykset opiskelulle, jossa sosiaalipedagoginen ajattelutapa koskettaa kasvatus- ja hyvinvointityön laitoksissa eri ammattinimikkeillä työskenteleviä. Tällöin sosiaalipedagoginen asiantuntijuus ei määrity vain yhden tai muutaman ammattiryhmän ammattiopiksi vaan laajalti erilaisissa konteksteissa ja rooleissa työskentelevien ammattilaisten referenssikehikoksi.

Sosiaalipedagogiikan ymmärtäminen yleisenä kasvatusteoriana, joka ilmentää kasvatuksen sosiaalista perusolemusta korostavaa kasvatuksellista ajattelua, antaa pohjan laajalle, kaikki koulutus- ja sosiaaliset ammatit kattavalle asiantuntemuksen määrittelylle. Siinä sosiaalipedagoginen osaaminen nähdään kykynä käsitellä inhimillisen kehityksen sosiaalisia edellytyksiä ja ymmärtää ja vastata ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin. Kyse on kyvystä tarkastella yhteisöjä ja ihmisten sosiaalisia suhteita pedagogiselta kannalta.

Yleiseen kasvatusteoriaan perustuvassa määrittelyssä sosiaalipedagoginen oppineisuus viittaa ajattelutapaan, ei pedagogisten tekniikoiden hallintaan. Se tarkoittaa universaalia pedagogista ajattelua, joka soveltuu lukuisiin ammatillisiin tarkoituksiin monenlaisissa toimintaympäristöissä. Kyse maailman näkemisestä sosiaalipedagogisen linssin läpi. Tämä edellyttää sosiaalipedagogiikan kehittämistä akateemisena tieteenalana, joka määrittelee itsensä ja edustamansa asiantuntemuksen luonteen.

Juha Hämäläinen, professori emeritus Itä-Suomen yliopisto